Ponkalahti
Lönnrotin aikaan Ponkalahti oli pieni kylä, johon kuului silloin vain 4 tai 5 taloa. Neljännellä runonkeruumatkallaan, samalla jolloin hän ensi kerran kävi Vuokkiniemessäkin, Lönnrot kulki Ponkalahden kautta. Hänelle jäi kylästä miellyttävät muistot.
Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita viimeksimainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi.
Seuraavana päivänä Lönnrot lähti jatkamaan Vuonniseen ja sai soutajikseen tälle kahden peninkulman vesitaipaleelle kaksi poikaa, veljekset, joista vanhemman hän arvioi 15-20 ja nuoremman 7-8 vuoden ikäiseksi. Matkalla vanhempi pojista, kuultuaan että Lönnrot oli liikkeellä runoja kerätäkseen, ilmaisi suuren ihmetyksensä, että joku mokoman asian vuoksi kehtasi matkustella, ja alkoi itse laulaa kohtia Väinämöisestä, Joukahaisesta ja Lemminkäisestä kertovista runoista todeten kenen tahansa osaavan sen verran laulaa, jos vain viitsi.
Lönnrot huomasi pojan laulamien runojen poikkeavan monessa suhteessa hänen ennen tuntemistaan ja sai tämän "viitsimään" laulaa lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutupalkan. Nuorempi veli tahtoi hänkin ansaita ja lupasi kertoa sadun yhtä "rossaa" (kahdenkopeekan lanttia) vastaan.
Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme neljännespeninkulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen satuunsa.
Lönnrot suhtautui varauksellisesti pikkupojan tarjoukseen, mutta sadun kuultuaan hän ihastui sekä sen tyyliin, että tapaan, jolla se esitettiin.
Panin sen (sadun) kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen akka. Siitä saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh. Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. - Olen tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on.
... Eräässä sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän teki sen seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi, ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti. Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimmäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.
Yli neljä vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1877, Borenius "löysi" runoja kerätessään Lönnrotia soutaneen vanhemman veljen, jonka runotaidot olivat entisestään kasvaneet. Hän oli silloin 61-vuotias (eli Lönnrotin kohdatessaan siis 17 ikäinen). Miestä kutsuttiin Lukkani Huotariksi. Sukunimeltään hän oli Prokkonen.
1870-luvun runonkerääjistä myös Berner kävi Ponkalahdessa; hän vuonna 1872. Muistettavan työn Ponkalahden perinteen tallentamiseksi on tehnyt Samuli Paulaharju. Vuoden 1915 matkallaan hän tapansa mukaan sekä valokuvasi ja piirsi näkemäänsä että kirjoitti muistiin kuulemaansa. Suurimman vaikutuksen ponkalahtelaisista teki häneen silloin 104-vuotias ja jo sokea Tšinkki-Riiko, sukunimeltään Ollikainen, jota pidettiin Pirttilahden Smötkyn ohella Vuokkiniemen seudun etevimpänä vanhan polven tietäjänä.
Ilmari Kiannonkin tie on kulkenut Ponkalahden kautta. Sen Valtasen kylänosasta hän otti palvelutytökseen Turjanlinnaan Kristiina Galaktionovan, jolta suomalaiset ja karjalaiset tutkijat ovat myöhemmässä vaiheessa hänen palattuaan kotikyläänsä tallentaneet paljon runoa ja muuta perinnettä.
Ponkalahden väki on kautta aikojen ollut yritteliästä ja valveutunutta. Tästä on jäänyt jälkipolville näkyväksi esimerkiksi "Pieskan kaivos". Se tarkoittaa lapiopelillä tehtyä kaivantoa, jolla puhkaistiin Pieskanlammen ja Kyläjärven välillä oleva harju. Kun lammen korkeammalla ollut vesi laskettiin järveen, saatiin kivikkoisen vaaran juurelle hyvää viljelysmaata.
Ponkalahtelaiset toimivat tienraivaajina myös sivistyksen alalla. Vuosisadan alussa kylään perustettiin koko Vienan Karjalan ensimmäinen kansankielinen kiertokoulu. Sen opettajana oli tavallinen rahvaanmies Iljan Arhippa (Gavrilov). Koulun perustamisen taustavoimana oli 1906 perustettu Vienan Karjalaisten Liitto. Koulu ei saanut kauan toimia. Taantumuksellinen hallinto lakkautti sen tsaarinvallalle vihamielisenä - opetuskielenä kun ei käytetty venäjää - ja opettaja vangittiin ja vietiin Siperiaan.
Vuoden 1905 väestönlaskun mukaan Ponkalahden kylässä oli 19 taloa ja 92 asukasta. Kylä säilyi suunnilleen samankokoisena toiseen maailmansotaan asti, jolloin sen asukkaat evakuoitiin. Rauhan palattua kylä nousi vielä eloon, vaikka paljon asukkaita jäi palaamatta.
Uutta verta kylä sai 1960-luvun alussa, kun Venehjärven kylä lakkautettiin. Pääsosa Venehjärven asukkaista näet siirrettiin Ponkalahteen, joka ehti vielä elää kymmenkunta vuotta, ennenkuin sekin virkakoneiston toimesta todettiin "perspektiivittömäksi" kyläksi ja asukkaat pantiin muuttamaan Vuokkiniemeen.
Noin peninkulman mittainen tie Ponkalahdesta Venehjärveen on harvinaislaatuisen kaunis. Se kulkee poikittaisharjua pitkin, ja harjun molemmin puolin on järviä, lampia, soita ja koskematonta aarniometsää. Tämä harjutie on nähtävyys, jollaisia luonto ei jaa joka paikkaan.
