Suomen kansalliseepos Kalevala
Suomen kansalliseepos Kalevala antoi Suomen kansalle identiteetin. Se on suomalaisen kulttuurin kulmakivi, jonka vaikutus pian alkoi heijastua eri taiteenaloihin suurenmoisella tavalla.
Maailmankirjallisuuden klassikkoihin kuuluva Suomen kansalliseepos Kalevala syntyi Kainuussa. Sen loi Kajaanin piirilääkärinä 1833-53 toiminut Elias Lönnrot laajan kansanrunousaineiston pohjalta.
Pääosa Kalevalan synnyttäneestä runoudesta kerättiin Vienan Karjalasta Venäjän puolelta Vuokkiniemen pitäjän kylistä. Siellä on vuosisatojen ajan elänyt luonnon kanssa sopusointuinen alkuperäiskulttuuri, jonka kielenä on hyvin lähellä suomea oleva vienan murre ja joka Lönnrotin aikaan oli säilyttänyt yhteisen eeppisen suusanallisena periytyneen kansanrunouden, kun se silloin Suomesta oli kokonaan katoamassa.
Elias Lönnrot
Elias Lönnrot on suomalainen suurmies, jonka työ ja toiminta ovat voimakkaasti vaikuttaneet Suomen syntyyn kansakuntana.
Lönnrotia pidetään suomen kirjakielen toisena isänä Mikael Agricolan jälkeen. Hän oli kielen uudistaja, kirjailija, runoilija, ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden kustantaja ja toimittaja, sanakirjojen tekijä, lääkäri ja tieteellisten julkaisujen laatija, joka on tunnettu maailmassa elämäntyön ansiosta. Elias Lönnrotin kansainvälisesti merkittävin teko oli maailmankirjallisuuden helmiin kuuluvan Suomen kansalliseepoksen Kalevalan luominen.
Runonkeruuna tausta
Kun Elias Lönnrot ryhtyi keräämään kansanrunoutta Suomesta ja Karjalasta, se ei ollut mikään ajastaan irrallaan oleva ilmiö. Tuohon aikaan 1800-luvun alkupuoliskolla eurooppalaisen sivistyneistön parissa eli voimakkaana kansallisromantiikka.
Saksalaisen Johan Gottfried Herderin edellisen vuosisadan loppupuolella (1778-1779) ilmestynyt teos “Stimmen der Völker in ihren Liedern” (Kansojen äänet niiden lauluissa) herätti valtavan innostuksen kansanrunouden keruuseen eri puolilla Eurooppaa. Hänen oppiensa mukaan kansojen historia ja niiden syvin olemus heijastui parhaiten juuri suullisena elävässä kansanrunoudessa. Lönnrot ei suinkaan ollut aikanaan ainoa suomalainen, joka etsi kansansa muinaisuutta sen runoudesta.
Kantele
Ryhtyessään keruutyöhönsä Lönnrotilla ei ollut vielä ajatusta eepoksesta. Keräyksensä tulokset hän tahtoi kuitenkin halukkaiden tutustuttavaksi ja teki sen Sakari Topelius vanhemman antaman mallin mukaisesti eli ryhtyi julkaisemaan keräyksiään vihkoissa, joille antoi nimen Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykyisempiä Runoja ja Lauluja.
Topeliuksen ohjeen perusteella hän myös löysi Vienan Karjalan laulumaat, josta sai parhaat saaliinsa. Kantele sisälsi Lönnrotin keräämiä runoja, ilman että hän suuresti muokkasi niiden sisältöä. Kantele-vihkoja ilmestyi kaikkiaan neljä (kesällä 1829, marraskuussa 1829, vuoden 1830 alussa ja huhtikuussa 1831). Viidennenkin käsikirjoitus oli valmis, mutta sitä ei koskaan julkaistu, kun Lönnrot sai idean eepoksesta.
Sikermä-Kalevala
Lönnrot laati kaikkiaan viisi erilaista Kalevalaa, joista kahta ensimmäistä pidetään eepoksen esitöinä. Näistä ensimmäiselle eepostutkija, professori Lauri Honko on antanut nimen Sikermä-Kalevala. Se koostuu kolmesta pienoisrunoelmasta, kun Lönnrot sai ajatuksen, että kokoaisi yhteen keskeisistä sankareista kertovat runot. Näin syntyi kolme pienoisrunoelmaa: Lemminkäinen (825 säettä), Väinämöinen (1 867 säettä) ja Naimakansan virsiä, joka sisälsi vienalaisia häälauluja (499 säettä). Tätä kolmen runoelman rypästä on siis ryhdytty kutsumaan Sikermä-Kalevalaksi, koska ne muodostavat sen perusaineiston, jonka pohjalle Lönnrot rakensi eepoksen. Tätä vuonna 1833 valmistunutta välityötä ei julkaistu lainkaan Lönnrotin elinaikana. Juminkeko painatti sen, kuten kaikki Lönnrotin itse laatimat Kalevalan versiot, suomen lisäksi venäjäksi, jotta alkuperäiskieltä hallitsemattomat tutkijat Karjalassa voisivat nähdä Kalevalan syntyprosessin Lönnrotin luomuksena.
Runokokous Väinämöisestä
Neljännen runonkeruumatkansa seurauksena Lönnrot oli saanut idean rakentaa kansanrunouden pohjalta eepoksen. Tästä hän kertoo kirjeessään ystävälleen tohtori Henrik Cajanderille: "Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä Arkangelin kuvernementissä, enkä lakkaa runoja keräilemästä, kuin niistä saan kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta."
Eeposkäsikirjoitus valmistui marraskuussa 1833. Lönnrot antoi sille nimen Runokokous Väinämöisestä. Myöhemmin sitä on ryhdytty kutsumaan Alku-Kalevalaksi.
Runokokous Väinämöisestä sisältää 5 052 säettä. Lönnrotin aikomus julkaista se vuonna 1834 ei toteutunut. Hän itse veti julkaisun pois painosta tavattuaan viidennellä matkallaan Arhippa Perttusen ja saatuaan häneltä paljon uutta materiaalia. Runokokous Väinämöisestä on venäläisen tutkijan V. Gordlevskin mukaan jo pienois-Kalevala, josta löytyy Pohjola, muttei vielä Kalevalaa; jossa Joukahaisen sisar ei vielä esiinny nimellä Aino ja jossa Sammon nimi on Sampu. Teoksessa maailma syntyy munasta, joka putosi Väinämöisen polvelta. Ilmattaren Lönnrot loi myöhemmin.
Ensimmäisen kerran Runokokous Väinämöisestä julkaistiin vasta vuonna 1928 pienenä painoksena suppeaan tutkimuskäyttöön. Juminkeko julkaisi tämän Kalevalan varhaisversion kaksikielisenä niin, että se olisi yhtä aikaa sekä suomenkielisen että venäjänkielisen lukijakunnan saataville. Sen voi tilata verkkokaupasta.
Vanha Kalevala
Ensimmäinen Lönnrotin julkaisema Kalevalan laitos Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista valmistui vuonna 1835. Myöhemmin tutkijat ryhtyivät nimittämään sitä Vanhaksi Kalevalaksi. Se perustuu pääosin Lönnrotin omiin keräyksiin sekä hänen runonkeruumatkojaan edeltäneen aikakauden niukkaan runosaaliiseen.
Vanha Kalevala sisältää 12 078 säettä eli 32 runoa. Säemäärä oli yli kaksinkertaistunut Alku-Kalevalaan verrattuna. Kaikkiaan Lönnrotilla oli eeposta laatiessaan käytettävissään yli 40 000 runosäettä.
Hyvin pian Kalevalan ilmestymisen jälkeen alkoi sen nousu kansalliseksi symboliksi. Ensimmäisen käännöksen – ruotsiksi – teki M. A. Castrén jo vuonna 1841. Kansainväliseen maineeseen Kalevala kohosi, kun akateemikko Jacob Grimm piti siitä esitelmän Berliinin Akatemiassa ja arvioi sen kuuluvan maailmankirjallisuuden merkittävien teosten joukkoon.
Uusi Kalevala
Jo Vanhan Kalevalan esipuheessa Lönnrot piti aikaansaannostaan vielä vaillinaisena. Ajatus eepoksen laajentamisesta syntyi siis jo ensimmäisen version ilmestyttyä. Kalevalan uuden täydennetyn painoksen tekemiseksi Lönnrotille myönnettiin virkavapautta. Uusi laitos ilmestyi vuonna 1849. Sen käsikirjoituksen työstämistä varten Lönnrot sai runsaasti toistenkin runonkerääjien kokoamaa runoainesta.
Vaikka Kalevala perustuu laulettuun kansanrunouteen, runolauluun, se on silti Lönnrotin oma luomus. Hän yhdisteli runoja ja kansanrunouden henkilöitä toisiinsa saadakseen aikaan ehjän kokonaisuuden. Hän loi hallussaan olevista aineksista kuvitteellisen myyttisen runomaailman ja muodosti runoista kertomuksen, johon hän sisällytti myös lyyrisiä runoja ja loitsuja.
Uudessa Kalevalassa on 22 795 säettä ja 50 runoa. Eepoksen ensimmäiseen versioon verrattuna sekä säemäärä että runojen lukumäärä ovat miltei kaksinkertaistuneet.
Kalevala on eniten käännetty suomenkielinen kirja. Käännöksiä on jo yli 60 kielelle.
Koulu-Kalevala
Koska Kalevala pitkine loitsujaksoineen ei ole helppolukuinen, Lönnrot teki vielä yhden version nuorisoa varten. Tästä koululaisille tarkoitetusta versiosta on paitsi lyhennetty loitsujen osuutta myös jätetty pois sellaisia kohtia, joiden Lönnrot on arvioinut olevan sopimattomia lapsille.
Koulu-Kalevala ilmestyi vuonna 1862. Se sisältää 9732 säettä. Runojen määrä on säilynyt 50:nä eli Kalevalan rakennetta ei ole muutettu.
Hyvin monet sukupolvet suomalaisista on kouluaikoinaan saanut tutustua vuoden 1862 Kalevalaan joutumalla opettelemaan ulkoa pitkiä jaksoja. Näin on monilta tapettu kiinnostus eeposta kohtaan. Pedagogisesti opetus ei siis aina ole ollut onnistunutta, mutta onneksi nykyään Kalevalaa ja sen taustalla olevaa runolaulua osataan tarjota lapsille kiinnostavalla tavalla.
Kanteletar
Lönnrot loi arkaaisen Kalevalan lyyriseksi sisareksi Kantelettaren, tunnelma- ja tapahtumarunouden kokoelman, joka ilmestyi 1840.
Kantelettaren runouden maantieteellinen pohja on Kalevalaa laajempi. Vienan lisäksi Lönnrot kiittelee erityisesti Lieksan, Ilomantsin, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjiä näiden laulujen esiintymispaikkoina.
Merkittävänä Kantelettaren laulajana pidetään Mateli Kuivalatarta Ilomantsista. Myös monia Arhippa Perttusen laulamia runoja teoksesta löytyy, vaikka Kanteletarta pidetään naisten kirjana.
