Rahvas täällä on sangen uskonnollista, ei kuitenkaan siten, että se halveksisi meidän uskontoamme. Kun meidän papit rajakylissä pitävät lukukokouksiaan ja raamatunselityksiään, ei ole tavatonta, että useat talonpojat lähimmistä venäläisistä kylistä varta vasten tulevat heitä kuulemaan. Kuulin myös monen heistä sanovan, että pitivät enemmän meidän pappien jumalansanan selittämisestä kuin omien pappiensa. Neljästi vuodessa vietetään yleisiä juhallisuuksia, jotka kestävät viikon tai kaksi erällään. Jonkunmoinen kestiystävällisyys on niissä tullut tavaksi, ja sen harjoittaminen siirtyy vuoroonsa talosta toiseen niiden talojen kesken, jotka kestiystävyyteen kuuluvat. Erityisistä taloista ja kylistä silloin kokoontuu väkeä, niin lukuisasti kuin mahdollista on, jonkun luo, jonka vuoro ja velvollisuus silloin on kestitä vieraitaan niin kauan kuin juhlallisuuksia kestää.

Maanviljelys näyttää täällä olevan vielä enemmän laiminlyötynä kuin meidän suomalaisilla. Pellot ovat tavallisesti pienet ja riittämättömät, eivätkä niitytkään ole hyvät. Useimmilla tiloilla, ehkäpä kaikillakin, on karja sen vuoksi pieni; siihen kuuluu kaksi tai kolme lehmää, ja lisäksi on joku hevonen. Maito ei olekkaan heidän taloudessaan yhtä tärkeä ruoka-aines kuin meillä. He näet eivät kolmena viikon päivänä syö maitoruokia, nimittäin sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, joina päivinä pidetään jonkunmoista paastoa. Mieleeni muistuu eräs tapaus, joka osottaa kuinka ikävää tällainen paastoaminen välistä lienee. Muuan kreikanuskoinen talonpoika Akonlahdesta saattoi minua paluumatkallani ensimmäiseen Suomenpuoliseen kylään. Tulimme Lehtovaaraan, ja emäntä kantoi ruokaa eteemme. Mutta silloin oli perjantai, eikä seuralaiseni katsonut voivansa syödä voita eikä maitoa, jotka paitsi leipää olivat ainoina ruokalajeina. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se meidän puolella ollut mitään syntiä, mutta hän vastasi sangen järkevästi: „Teille se ei ole syntiä, mutta meille se on synti, tulemmepa missä tahansa poikenneeksi opistamme." Hyvän voin valmistamistaidossa nämä suomalaiset ovat kovin jäljessä meidän rahvaasta. Enpä missään heillä nähnyt edes välttävän hyvää voita. Koska täällä on tiheään melkoisia järviä, harjoitetaan kalastusta hyvällä menestyksellä. Kala onkin ruokaa, jonka ei arvella edes paastopäivinä saastuttavan ihmisten vatsoja. Yleensä on varallisuus suurempi näillä suomalaisilla kuin meidän rahvaalla lähimmissä rajapitäjissä. Tämän luulen johtuvan siitä, ettei loisia eikä mäkitupalaisia, jotka meidän maassa monin paikoin ovat todellisena maanvaivana, täällä ole melkein ollenkaan. Toinen syy heidän varallisuuteensa lienee se, että he käyttävät rukiinsa leivän muodossa vatsansa hyväksi, kun sitä vastoin meidän rahvas antaa niiden voiman nousta päähänsä, joilloin vatsa jää tyhjäksi ja ruumis siitä saa kärsiä. Suurempi vilkkaus ja huolenpito lienee myös aiheena tähän. Heidän suuremman vilkkautensa ja liikkuvaisuutensa joka suhteessa huomaa sangen pian, kun meidän suomalaisten parista tulee heidän puolelleen. Meidän rahvas osottaa tavallisesti niin hyvin puheessa kuin toiminnassaan liian suurta hitautta ja vitkallisuutta. Jos esim. tulee suomalaiseen taloon ja tervehtii: hyvää päivää! niin talonpoika kyllä ilman varsin pitkää miettimistä vastaa: Jumal' antakoon! Tämä vastatervehdys näet lähtee tottumuksesta ikään kuin edottomasti heidän suustaan, ilman ajatuksen tai tietoisuuden osanottoa; mutta hän panee kyllä kovalle toisen kärsivällisyyden ennen kuin virkkaa sanaakaan sen lisäksi. Koska tämän tervehdyksen ja vastatervehdyksen jälkeen on rahvaan tapojen mukaista, että isäntä tai joku muu talon huomattavista henkilöistä kysyy, mitä vieraalle kuuluu, tämä kysymys, niin yksinkertaiselta ja yksitoikkoiselta kuin se tuntuukin, usein tuottaa talonpojalle sanomatonta vaivaa, ennen kuin hän sen saa tehdyksi. Olen joskus nähnyt, että hänen kokonaista kolme kertaa täytyy kynsiä korvallistaan, josta paikasta talonpoika on tottunut etsimään ajatuksiaan. Jos sitten tarvitsen jotakin, esim. soutajaa järven yli ja jos esitän pyyntöni, niin, vaikkapa sitä tosin harvoin ja ainoastaan pätevillä syillä kielletään, talonpojan täytyy kuitenkin läpikäydä kaksi laajaa lukua, ennen kuin on valmis lähtemään. Ensimmäiseen kuuluu pitkä neuvottelu, jonka avulla ratkaistaan, kenen tulee ottaa tämä tehtävä toimekseen. Tätä pidetään niin tärkeänä, ettei siitä luovuta silloinkaan, kun yksi ainoa henkilö on kotona, ja milloin ei siis mikään valitseminen saata tulla kysymykseen. Toiseen kuuluu hidas aterioiminen, jonka jälkeen sekä sittenkuin on huomioon otettu toisia, vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, soutaja saattaa olla valmis lähtemään. Toisin on kreikanuskoisen suomalaisen laita. Heti vieraan astuessa sisälle hän tekee useita kysymyksiä, ja kun hän sitten rupeaa juttelemaan, ei hänen ollenkaan tarvitse ajatella jokaista sanaa erikseen, vaan sanoja tahtoo usein tulvia yhdellä haavaa runsaammin hänen huuliltaan, kuin mitä olisi tarpeellista. En kuitenkaan suinkaan tahdo kieltää, ettei poikkeuksia tästä ole olemassa, ja ettei joskus kreikanuskoisessa suomalaisessa tapaa aito suomalaista hidasluontoisuutta, kuten myös meidän talonpojassa tavallista suurempaa vilkkautta ja yritteliäisyyttä. Olen vaan tahtonut viitata tavallisiin ilmiöihin.

Luonnollinen taipumus kaupan harjoittamiseen on näillä suomalaisilla yhteistä koko Venäjän kansan kanssa. Olisin taipuvainen luulemaan heitä muinaisten permalaisten eli n.s. „bjarmien" jälkeläisiksi, joista aina on ollut niin paljo päänvaivaa, ja että heidän kauppaintonta siis olisi perintö heidän esi-isiltään. Mutta äsken luin „Sanan Saattaja Viipurista" nimisestä lehdestä, ettei asianlaita ole niin. Ehkäpä siis saa näille kreikanuskoisille suomalaisille suoda kunnian polveutua siitä kansasta, jonka maan kautta permalaisten karavaanit kulkivat heidän harjoittaessaan kauppaa norjalaisten kanssa. Kotona eivät he tosin toistensa kanssa harjoita mitään huomattavaa kauppaa, mutta sitä enemmän Suomessa, Inkerissä, Virossa j.n.e., missä huiveillaan ja muilla pienillä kauppatavaroilla kokoavat melkoisesti rahoja. Lokakuusta alkaen tätä kulkukauppaa harjoitetaan aina seuraavaan kevääseen asti, jolloin he palaavat joko kotia hoitamaan maanviljelystään tai matkoille Pietariin. Moskovaan ja muihin paikkoihin, mistä ostavat suurimman osan niitä tavaroita, joita sitten talven kuluessa myyvät. „Hirvenhiihtäjissä" esiintyy kuvaus sellaisesta meidän maassa liikkuvasta arkangelilaisesta kauppiaasta. Ne, jotka meillä kiertelevät laukunkantajina, ovat enimmästi kotoisin Vuokkiniemeltä, vähemmän Repolasta, Paanajärveltä ja Korpiseliltä.

Näiden suomalaisten puku on yleensä venäjäisen rahvaan vaatetuksen kaltainen, mikäli olen niitä voinut verrata. Enimmin pidetään punaisesta väristä, keltainen näyttää myös olevan suosittu väri, ja sitten seuraa järjestyksessä sininen.

Vielä saattaisi olla paljo lisättävää, mutta se voi jäädä toiseen kertaan, koska minun nyt täytyy lähteä maalle, joten en ehdi kirjoittaa enempää. Tahdon nyt vaan huomauttaa, että jos joku aikoo käydä näiden suomalaisten luona kokoamassa suomalaisia runoja, hänellä on rikas sato odotettavissa. Etenkin häälauluja, jommoisia on Kanteleen toisessa vihossa, on olemassa runsaasti ja monet niistä ovat erittäin kauniita. Rahvas ottaa hyvin kernaasti maksua laulamisvaivastaan, sillä lauluakin pidetään kauppatavarana, ja onkin sangen hyvä, että heiltä rahalla voi saada, mitä meidän rahvaalta useinkaan ei saada rahalla eikä ilmaiseksi. Papisto lienee täälläkin vastustanut näitä lauluja, koska useat pitivät niiden viljelemistä syntinä (räähkänä), ei kuitenkaan sitä suurempana kuin että se vähäisellä ripillä varsin hyvin oli sovitettavissa. Jos joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä panemaan sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin perille tarpeelliset matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma hevonen ja reki; sen lisäksi hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi väkeä kotona ja työstä vapaampana sekä matkustelisi turvallisempana kuin kesällä, jolloin ylempänä mainittuja karanneita sotamiehiä liikkuu näillä seuduilla.