Kruununvouti Vickmannin seurassa läksin illalla 9 p:nä syyskuuta Paltamosta ensin poikki Oulujärven [koillis]osan Kiehimänsuun kestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenis jatkettiin matkaa koskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja Kiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta se käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja pitkälliseksi. Yleensä tähän vuodenaikaan ei voi kulkea enempää päivässä kuin 3-4 peninkulmaa, ja silloinkin täytyy varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan olla liikkeellä. Jätän tahallani mainitsematta näiden koskien nimet, sillä luullakseni ei ketään erityisesti huvittaisi kuulla lueteltavan muutamia tusinoita nimiä. Monet niistä ovat sekä vuolaat että pitkät, toiset taas heikommat ja lyhyemmät. Joka vuosi tapahtuu vahinkoja tervaveneille, jotka laskevat niitä alas, eikä tämä ole kummallista, jos ottaa huomioon, että useimmissa näistä koskista on vaan yksi ainoa kaita ura venettä varten. Tämäkin ura on monessa kohdin niin mutkainen, että perämiehen sangen usein täytyy kääntää vene kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, johon se juuri on kulkenut, jos mielii estää venettä särkymästä kiviin. Niillä koskilla, joita pidetään vaarallisimpina, on omat laskumiehensä, jotka asuvat niiden varsilla ja ovat velvolliset määrätystä maksusta ohjaamaan veneen koskesta alas sekä vahingon sattuessa antamaan siitä korvauksen. Tälläisen perämiehen kasvojen ilmeestä huomaa selvästi miten tärkeä yritys on, kun hän siinä nojaa melaansa, joka vahvalla koivuvaulalla varta vasten on kiinnitetty peräkeulaan. Niiden paikkojen varalle, joissa tavallista voimakkaampi ja nopeampi käännös on tehtävä, hän jo kosken niskalta ottaa veneeseen apumiehen, jonka tehtävä on koko ruumiinsa painolla käännöksessä painaa perämelaa. Ihmisen silmät ja korvat eivät koskaan tarkkaavammin voi kiintyä tarkattavaansa kuin näiden laskuperämiesten huomio on kiintyneenä koskeen sitä alas laskettaessa. Useinkaan ei ole varaa poiketa edes puolta korttelia määräsuunnasta.
Monet talonpojat laskevat kuitenkin itse alas näistä koskista. On mahdotonta, että he tuntisivat niitä joka kiveä myöten, kuten varsinaiset laskumiehet. Mutta heillä on ihmeteltävän harjaantunut ja tarkka silmä jo matkan päästä havaitsemaan syvälläkin vedenpinnan alla olevia kiviä. Siinä, missä tottumaton ei näe muuta kuin vedenpinnan, joka ei ollenkaan näy eroavan tavallisesta virrasta, he voivat jo melkoisen matkan päästä sanoa kiven olevan, jopa osapuilleen kuinka syvällä vedenpinnan alla se on. Sellaisissakin koskissa, joita eivät koskaan ennen ole laskeneet, he suoriutuvat tämän taidon avulla tehtävästään, elleivät ne ole kovin vaikeakulkuiset. Kuitenkaan ei joka mies kykene tätä taitavuutta saavuttamaan. Useimpien täytyy vuodet läpeensä käyttää erityistä perämiestä, rohkenematta koskaan omin päin lähteä matkaan. Toiset, jotka uskaltavat sen tehdä, saavat joskus kalliisti maksaa huimapäisyytensä. Juuri kulkiessamme virtaa ylöspäin kohtasimme Iikosken alapuolella Ristijärven kirkon kohdalla tervaveneen, joka vähää ennen koskea laskiessaan oli särkynyt kiveen. Tervatynnyrit uiskentelivat jo matkan päässä vastaamme virran mukana; niiden keveys näet kaikeksi onneksi estää niitä uppoamasta. Venäjän puolella sijaitsevan Vuokkiniemen pitäjän suomalaiset ottavat harvoin laskumiestä mukaansa, ja kuitenkin heitä, etenkin syksyisin, sadottain kulkee lastatuin venein näitä koskia alas. Muistin helpottamiseksi he ovat koettaneet tavallisten runosäkeiden muodossa mainita kunkin kosken laadun. Hyrynsalmen kirkon kohdalla olevasta Siitti-koskesta sanotaan: Siitti on niskalta siliä, vaan on alla ampiaiset, (kiviä verrataan ampiaisiin). Muutamista muista koskista sanotaan: Auta Jumala Junkkosessa, katso Kalliokosessa, itse lasen Leppikosen. - Kerrotaan kuitenkin, että Jumalan apu Leppikoskessakin joskus on ollut tarpeen.
Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimmäiselle koskelle, josta matkan kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimmäinen että ylin niistä kaikista. Tapahtuipa joku aika sitten, että sangen arvossa pidetty ja toimekas talonpoika oli kosken kunniaksi ottanut niin monta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät muuta ruumista kannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui tulemaan paikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan mukaan tervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon papin tulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä: „No, veljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua, että minäkin voin antaa kättä maisterille.“ Kaksi kumppaneista tarttui nyt mieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin kauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi.
Matkustettuani syyskuun 14 päivään saakka yllämainitun matkakumppanini seurassa, erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka on noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien kantoa ja lukusia) Vuokissa, läksi tähän kylään. Tämä on lähes kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja tämä matka suoritettiin vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14 päivä, vietettiin täällä. Papit kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville talonpojille, ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat. Kinkeripaikkaan näet kokoontuu läheisistä kylistä henkilöitä, joilla ei ole mitään papin kanssa tekemistä. Sellaista väkeä kuului minun seurakuntaani.
Vaikea on sanoa, kuinka suureksi täydellinen suomalaisten sananlaskujen kokoelma paisuisi; mutta että siitä tulisi aika suuri, saatan päättää siitä, että joka paikassa, missä kansaa on ollut koolla ja missä olen lukenut ääneen ennen kokoamani sananlaskut, olen aina runsaasti saanut kirjoittaa muistiin uusia. Ei tarvitse lukea niitä useampia kuin kolme tai neljä, jolloin suuremmassa kansanjoukossa aina on joku, joka muistaa uuden sananlaskun ja kysyy, onko se jo ennestään kirjassa. Usein kuulee eri tahoilta niin monta, ettei mitenkään ehdi panna niitä kirjaan, ennen kuin muutamat ovat unhottuneet. Sama on arvoitusten laita, joiden luku niinikään näyttää nousevan äärettömiin ja jotka, samoin kuin sananlaskut, eri paikkakunnilla ovat hyvin erilaiset. Useimmat sekä arvoitukset että sananlaskut ovat laaditut tavalliseen runomuotoon, jälkimäisistä kuitenkin useat ovat suorasanaisia, jopa muutamat arvoituksetkin. Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa. Mainitsenpa tästä muutamia esimerkkejä: pitkä yö kylässä; kyllä vanhalla vikoja; äitin tavat tyttärellä; laps' on lapsi kuninkaanki; leikki siansa, koira kotonsa opiksi koiralle kylmä sauna; kyllä laiskalla pyhiä; ei sodat sanomitta, pahat matkat mainioitta; ei savua, jos ei tulta; ei saunasta kastumatta; ei päältä tähteitä; köyhä sahdin sammakolta, oravalta orja olven; ei niin hyvä, ettei parempata, y. m. -Jos ryhtyy parantelemaan näitä sananlaskuja, lisäämällä finiittiverbin, kuten esim.: pitkä yö kylässä on, kyllä vanhalla vikoja on, ei siitä savu nouse, joss'ei tulta ole, köyhä saa sammakolta sahtia, oravalta olutta, ei saunasta kastumatta päästä, ei saa päältä tähteitä tehdä, j. n. e., niin ei itse teossa ole parannellut, vaan huonontanut niitä.
Jokaisella kansalla on sananlaskunsa, ja niitä on pitäminen mittakaavana, jonka mukaan kansa arvostelee elämän yleisiä olosuhteita. Suomalaisella rahvaalla ei ainoastaan ole hyvin paljo, vaan myöskin oivallisia sananlaskuja, joita alati sovitetaan puheeseen ja jotka sangen usein osottavat ajattelevaa mieltä. Mainitsin tässä useita, joita ei liene ennen painettu. Mutta peläten, etteivät ne kaikkia voisi yhtä suuresti miellyttää, mainitsen ainoastaan muutamia. Köyhä mies lohduttaa itseään onnettomuuden kohdattua sanomalla: en minä korkialta kaadu, luudan päältä lattialle. Kuvitelkoon tuollaista kovaosaista makaavana lattialla luuta päänaluksena, ja totisesti täytyy myöntää, ettei putous siitä ole niskaa taittava. Kun soimataan itseä tai toisia siitä, että liiaksi turvaudutaan muiden apuun, sanotaan: silloin on mieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä, väki väljässä tilassa, kun on toisen hartioissa. Jotenkin samassa merkityksessä sanotaan: silloin toimi toisialla, kun on toisessa talossa. - Äiä on työtä orjuudessa, isännyydessä enempi; samoin: jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa - näitä kahta sananlaskua mainitaan usein, kun on kysyys korkeampien säätyjen eduista. Vaikka rahvas joskus köyhyydessään pitää lapsia taivaan rangaistuksena, se kuitenkin usein osaa panna niihin arvoa, ja moni lapseton valittaa katkerasti, sanoen: yksin pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella. - Vaski kulta vaivasella, tina köyhällä hopia, näin sanotaan, kun tahdotaan huomauttaa, ettei köyhällä saa olla ylenmääräisiä mielihaluja. - Suopi miehen vertaseksi, poikansa paremmaksiki. - Yleishyödyllisestä sanotaan: soisin hyväksi, kartanoni kaunihiksi, komehimmaksi kotoni. Seuraava sananlasku ilmaisee sitä sääliä, jota on osotettava köyhälle: sikai neuo poikoansa, aidan viertä astuessa, ellös mene poikasoni köyhän miehen kynnökselle, elä vaivasen vaolle. Sananlasku: päätä juttu vaatii, ei pitkää partaa palauttaa mieleen parrattoman lähettilään vastauksen paaville. Kun kaksi henkilöä elää epäsovussa ja kun tahdotaan lykätä toisen niskoille koko eripuraisuuden syy, sanotaan: ei yksi kivi jauha. - On sitä naidessa eloa, humalassa rikkautta, on sananlasku, joka lausuttuna sopivassa tilaisuudessa on tukkinut suun monelta kosijalta sekä henkilöltä, joka juovuspäissään on kerskannut rikkaudestaan. Lörpöttelevälle kerskaajalle, turhantuumittelijalle muuten sanotaan: ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan. Ihmisten keskinäisestä avuntarpeesta sanotaan: ei niin köyhää, jok’ei toista auta, ei niin rikasta, jok’ei apua tarvitse. Liiallista kiitosta tai moitetta keskeytetään usein sananlaskulla: ei kenkään niin hyvä, kun kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan.
Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi: Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä saattanee ollaki, sillä sanotaanki noista viisas virren laulo, tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista.
Rahvaan joukossa on monella toinen puoli puhetta sananlaskuja. Heidän itsensä ei tarvitse lisätä juuri muuta kuin: niin sanotaanki, tai jotakin senkaltaista, ilmaistakseen, että sananlasku on puhkeamaisillaan ilmoille. Kun kaksi sellaista sananlasku-mestaria tapaa toisensa, he saattavat ruveta varsin kohteliaasti kiistelemään sananlaskuilla, tai he sovittavat muuten puheensa sananlaskujen muotoon. Jos esimerkiksi joku seppä kerskaten itseensä sovelluttaisi vanhan sananlaskun: seppä syöpi selvän leivän, takoja palan paraimman, niin hänen vaimonsa saattaa, jos keskenään kinailevat, virkkaa: seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän emäntä, tai joku muu hänen vastustajistaan sanoo: seppä syöpi sammakonki, kun ei saa sianlihoa. Tällaiset tilapäiset sananlaskut tekaistaan ja unhotetaan yhtä pian; ainoastaan silloin, kun niissä piilee oiva sukkeluus tai totuus, toiset niitä toistavat, ja vähitellen ne liittyvät yleiseen sananlaskujen joukkoon.
Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä, jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman päästä, olivat tulleet kinkeri-paikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen, joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi kehotuksestani minua ¾ peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne yövyimme. Venematkalla kirjoitin muistiin lyijykynällä hänen runojaan ja jatkoin kirjoittamistani pärevalkean ääressä Kinnulanniemessä. Toivoin alussa ehtiväni kirjoittaa hänen etevimmät runonsa; mutta kun yötä jo oli pitkältä kulunut ja mies vakuutti, että hän yhtä mittaa saattoi laulaa koko huomisen päivän ja vielä sitä seuraavan yönkin, jos vaan silloin tällöin sai ryypyn välillä (toivomus, jota en nyt viinan puutteessa voinut hänen mielikseen täyttää), niin minulta katosi halu valvoa kauemmin. Sovin kuitenkin hänen kanssaan, että palatessani matkaltani Arkangelin kuvernementista saisin tavata Lentiirassa, johon ehdotukseen hän suostuikin, kuitenkaan sitten pitämättä lupaustaan.
Seuraavana päivänä en voinut kirjoittaa riviäkään, sillä hän oli palkattu soutamaan papit kotia, jota hän ennenkin asioiden vuoksi innokkaasti toivoi.
Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli hermostumisesta johtuvia ihottuvia. Hyry on 2½ peninkulman päässä Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä. Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan kuta lähemmäksi Hyryä tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. Hyrystä kuljin eteenpäin 1½ peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimmäiseen Venäjän puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. Sitä taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta Oulujärveen, sekä Arkangelin-puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaiden peittämiä ojia (nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse suolla.
