|
William Hall
MUISTELMAT
Lukijalle
William Hall on Karjalan tasavallasta Kouvolaan muuttanut merkittävä kulttuuripersoona. Hän syntyi Venäjän Karjalassa ja asui siellä valtaosan elämästään.
Pitkän ja ansiokkaan työuransa aikana Hall ehti olla niin näyttelijänä, Kantele-yhtyeen johtajana kuin varakulttuuriministerinäkin. Tämän lisäksi hän oli miljoonien muiden tavoin Neuvostoliiton kansalainen ja perheen isä. William Hallin päiväkirjoista lukija saa erinomaisen käsityksen Karjalan ja laajemminkin Neuvostoliiton kulttuurielämästä, ideologiasta ja päättäjistä vuosien 1958-1996 välillä. Toisaalta niissä on mitä käsinkoskettavimmin esitetty tavallisten kulttuuripuurtajien arki, elinolot ja vastoinkäymiset neuvostotodellisuudessa, mutta myös ilot ja saavutukset. Useiden kymmenien päiväkirjoissa mainittujen nimien joukossa on monia suomalaisiakin vaikuttajia, kuten Väinö Linna ja Kaj Chydenius, puhumattakaan karjalaisista. Sivuilta löytyy kulttuurihenkilöitä Liisa Tombergista ja Viola Malmista Antti Timoseen ja Eino Karhuun.
William Hallin muistelmat tarjoavat mielenkiintoista luku- ja tutkimusaineistoa niin teatterin, historian ja kulttuurin tutkijalle kuin tavallisellekin lukijalle. Mielenkiintoisena lisänä William Hallin päiväkirja-aineistoon ovat hänen äitinsä Nellin (Sofia Petronella Hall, o. s. Saario) omalle äidilleen Suomen Laitilaan vuosina 1926-59 Kanadasta ja Karjalasta kirjoittamat kirjeet.
Sivustolta saa tietoa myös Petroskoissa toimivan Suomalaisen (nyk. Kansallisen) teatterin ohjelmistosta vuosien varrelta. Kuva-albumista löytyvät valokuvat ovat Hallin omista kokoelmista.
William Hallin päiväkirja-aineiston on toimittanut Mirja Kemppinen. Sivujen teknisestä toteutuksesta ovat vastanneet Lari Aaltonen ja Pirkko Mähönen.
Mirja Kemppinen
William Hallin esipuhe
Tänään on 22. päivä huhtikuuta 2001.
Olemme tulleet Raijan kanssa Suomen Kouvolan Käpylä-kirkosta, jossa viimeiset neljä ja puoli vuotta olemme viettäneet hiljentymisen hetkiä sunnuntaisin. Tänään on ensimmäinen sunnuntai Pääsiäisen jälkeen ja ensimmäistä kertaa laskeuduimme kirkon parvelta naispapin kehottamana ehtoolliselle. Ensimmäistä kertaa polvistuimme alttarin eteen ja pyysimme anteeksi syntejämme, joita on todellakin kerääntynyt melkoisesti... Emme ole kastettujakaan, mutta, kuulemma, Jumala näkee kaiken ilman sitäkin.
Nyt kun olen saanut elämäni päiväkirjan jonkinlaiseen kuntoon, päätin vielä kerran askel askelelta mennä läpi aikuisajan elämäni ja miettiä elämäni hetkiä. En ole varma, että siitä voi olla hyötyä yleensä ihmisille, mutta, kun me lähdemme tästä ajasta ikuisuuteen, lukekoot niitä lapset ja lasten lapset. Heille se tulee olemaan enemmänkin henkilökohtaista ja siksi voi olla hyödyksikin.
Ennen kaikkea kuitenkin pyydän anteeksi lukijalta suomen kieleni tasoa. Ymmärtäkää nyt, että olen syntynyt Venäjällä v.1932 ja 64 vuotta viettänyt Äänisen rannoilla ja sen venäläisessä ympäsistössä. Mutta minussa oli niitten verta, jotka viime vuosisadan kolmekymmentäluvulla tulivat Suomesta Kanadan kautta Venäjälle. Sen ajan vihuri vei tuhansia suomalaisia ympäri maailmaa ja siinä luvussa Venäjän Karjalan tasavallan pääkaupunkiin Petroskoihin. Ja siksi siellä syntyi suomalaisen hengen pesäkkeenä suomen kieltä puhuva ammattiteatteri. Ja, vaikka äitini pani kovasti vastaan, minä pääsin vuonna 1952 suomalais-karjalaiseen studioon, joka valmisti näyttelijöitä Leningradin A. N. Ostrovskille nimetyn Teatterikorkeakoulun yhteydessä. Vuonna 1957 meistä, neljästätoista suomalaisesta, inkeriläisestä ja karjalaisesta tytöstä ja pojasta tuli draamateatterin ammattinäyttelijöitä. Heistä on kertomus erikseen.
Yritän muistaa millainen olen joskus ollut ja vertailla peilistä katsovaan nyt jo 70-vuotiaaseen ukkoon. Päiväkirjassani pyrin pysäyttämään elämäni hetkiä. Kuka ja mikä olen ollut? En uskonut oikein itseeni ja yritin vain joka kirkas päivä todistaa itselleni ja tietenkin toisille, että vastaan toiveisiin: olen aikuinen, olen mies, olen näyttelijä, olen isä, olen todellakin ollut puolueenjäsen, olen hyvä varaministeri, sitten laulu- ja tanssiyhtye Kanteleen toiminnanjohtaja, ensimmäinen Karjalan kulttuurisäätiömme toiminnanjohtaja ja varapuheenjohtaja, ensimmäinen Petroskoi-Kalevala Lions Clubin presidentti ja nyt yritän todistaa, että olen Suomelle hyvin tarpeellinen paluumuuttaja! Voi-voi minua raukkaa! Onko se elämä muillakin sellaista? Ei siis elämästä nauttimista, vaan paljasta yrittämistä näyttää sellaiselta, mitä sinulta odotetaan. Ja yritys on aina pinnistämistä, väkivaltaa itseään kohtaan. Tiedän, etten kuitenkaan ollut hyvä näyttelijä, isä, puoliso enkä johtaja. Laulussa sanotaan, että elämä on ihanaa, jos sen oikein oivaltaa? Selailen siis vielä kerran elämäni kirjaa...
Elämäni oli sidottu enimmäkseen Petroskoin Valtion Suomalaiseen teatteriin, siksi aloitankin hiukan teatterini historiasta. Ensiksi täytyy mainita, että olemme teatterini kanssa syntyneet samana vuonna. Se perustettiin vuonna 1932 ja sen ensimmäiseksi ohjaajaksi tuli Ragnar Nyström.
KASNT:n (Karjalan autonomisen sosialistisen tasavallan) Valtion Suomalaisen (sittemmin – Kansallisen) draamateatterin näytelmien luettelo löytyy Suomalaisen teatterin ohjelmisto -linkistä. Niitä ohjattiin jo silloin, kun vielä panin äitini pesemään pyykkiä useammin, kuin aikuinen tarvitsee. Ei, kuulkaa, kertakäyttövaippoja ollut. Joskus huusin kuin mikäkin yhdessä Solomannin tehtaan parakeista, joita myöhemmin, vielä neljänkymmenen vuoden kuluttua, äitini näytti minulle.
Vuodesta 1938 teatterimme muuttui studioksi, jonka perusteella oli aikomus luoda kollektiivi, joka toimisi karjalan kielellä. Johtajaksi oli määrätty Stepan Kotsalainen.
Ensimmäisten viiden vuoden aikana 36 näytelmästä vain neljä oli Suomi-aiheisia. Niistä kaksi oli poliittista satiiria ja vain L. Kyöstin Lemminkäinen ja A. Kiven Kullervo olivat aiheiltaan läheisiä suomalaisille. Ennen kaikkea oltiin vallankumouksellisia. Mutta ei se auttanut. Suomalaisista tehtiin väkisin vihollisia. Ja vaikka kuinka puhuttiin kansainvälisestä kasvatuksesta, useimmiten tarkkaan katsottiin elämänkertoja. Mitä vanhemmat tekivät ennen vuotta 1917...? Todisteena on monen monet elämäkerrat ja Majakovskin ivalliset runot siitä ajasta.
31.3.1940 Karjalan ASNT:sta tuli Karjalais-Suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta ja Kansallinen teatteri, josta sittemmin tuli taas Valtion suomalainen draamateatteri, elvytettiin. Johtajaksi jäi S. Kotsalainen. Mutta mies lähti vapaaehtoisesti siihen Isänmaalliseen sotaan ja kaatui sodan alkuvaiheessa puolustaessaan Petroskoita.
(Katso: P. Nikitin Kalevalan seudun teatteri. Venäjänkielinen versio painettiin v.1985. Myöhemmin on suomennettu).
Mutta kertomukseni on enemmänkin minun sukupolvestani, niistä, jotka syntyivät kolmekymmentäluvulla.
Valtion Suomalaisen draamateatterin monivuotinen johtaja ja pääohjaaja Walter Suni kertoi Leninskaja pravda -lehden palstoilla vuonna 1957: "Ilahduttavana tapahtumana täytyy pitää näytelmien esityksiä, joita valmistavat A. N. Ostrovskille nimetyn Leningradin teatteri-instituutin päästökkäät, jotka ovat liittyneet nyt kollektiiviimme. Nuoret näyttelijät esittävät Boris Gorbatovin Isiemme nuoruutta, M. Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Lope de Vegan Tanssinopettajaa.”
Venäläisen draamateatterin johtaja Sergei Zvezdin puolestaan ilmoitti samana aikana, että heidänkin henkilökuntaan liittyi sellainen näyttelijä kuin Grigori Godarev, joka tuli näyttelijäksi studiostamme.
Siitähän se alkoi. Tanssinopettaja-esitystämme me emme esittäneet. Se oli venäjänkielinen, eikä siinä ollut sitä ideologista kuormaa, jota oli kyllikseen Isiemme nuoruudessa.
Olimme ylpeitä ammattiteatterin näyttelijän arvonimestä. Alkoi syntyä perheitä, vaikka eihän kukaan luvannut asuntoja eikä suuria palkkoja. Mutta kiire oli elää! Raijani oli tietenkin raskaana. Mutta asuimme ensimmäiset kuukaudet Severnaja-hotellissa. Oli aikomus siirtää äitini Pitkärannasta, jossa asuimme sodan jälkeen.
Syksy 1957 oli täynnä harjoituksia. Harjoittelimme Isiemme nuoruutta teatterilaisten kanssa. Ensi-ilta oli Vallankumouksen juhlapäivänä.
Tulitikkuja lainaamassa -ensi-ilta esitettiin 30.3.1958. Esitimme Grigorjevin vaudevillea Venäläisen näyttelijän tytär, jossa näyttelin vanhaa miestä ja joka oli venäjän kielellä.
Venäjänkielinen oli ensimmäinen kissaroolinikin pääohjaajan vaimon Viltshinskajan kirjoittamassa Kristallisilmät-sadussa. Melko isoilla kirjaimilla sadun mainoksissa oli meidän nuorten nimet! Minä olin Motkottaja-Kolli...
Poliittisen ilmapiirin maassamme voi ymmärtää tästä Gromovin arvostelusta: "Teatterin on onnistunut paljastaa vakuuttavasti vanhasta maailman järjestelmästä lähtevä löyhkä ja myrkky". (Lyyli Ronkonen: Jegor Bulytshov ja muut, Pjotr Gromov. Neuvosto-Karjala 9.3.1958.)
William Hall
|
|
|
